Jokainen meistä on joskus tuntenut häpeää ja häpeä on luonnollinen tunne. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lähestyä tuota tunnetta siitä näkökulmasta, että jokaista meistä hävettää, kun on tullut tehtyä tai sanottua jotain tilanteeseen sopimatonta.
Vaan ennemminkin avata edes vähän sitä millaista on tuntea niin suurta häpeää omasta olemassa olostaan, että se ulottuu luihin ja ytimiin, jokaiseen soluun asti. Sellaista joka saa lamaantumaan. Sellaista, johon ei tarvita kenenkään toisen sanoja tai tekoja häpeää tunteakseen. Sellaista, joka saa suorittamaan ja miellyttämään. Sellaista, joka saa ihmisen pohjimmiltaan tuntemaan olevansa arvoton, että ei ansaitse hyvää. Ja samalla ehkä myös kokee syyllisyyttä vähän kaikesta. Pitäisi olla energinen ja jaksaa aina hymyillä, tehdä ylitöitä ja olla aina valmis joustamaan, treenata säännöllisesti, syödä terveellisesti, olla mahdollisimman hyvä vanhempi jonka hermot ei koskaan pala ja joka ei koskaan syötä lapsilleen valmisruokaa, kehittää jatkuvasti itseään, ei saa näyttää ’negatiivisia’ tunteita eikä ainakaan asettaa rajoja ja priorisoida omaa jaksamistaan, koska sehän olis itsekästä. Pitää olla aina valmis auttaan muita, vaikka olisi itse kuinka loppu.
Ja jos ei pysty tähän kaikkeen, niin on jotenkin huonompi, vääränlainen, riittämätön. Ja kuinka paljon se sitten hävettääkin. Tarpeeksi kauan kun toimii itseään vastaan, lopulta väsyy ja uupuu. Ja sitten hävettää olla väsynyt ja uupunut enemmän kuin muutaman viikon tai kuukauden. Etenkin, jos ulkopuolelta tulee painetta siitä, että kyllähän nyt tälläiset asiat pitäisi jaksaa tehdä, koska kaikki muutkin jaksaa, koska näinhän täällä kuuluu elää ja tehdä töitä 8h päivässä, viitenä päivänä viikossa. Ja toki jos teet enemmän ja siihen päälle vielä kaiken muun yllä mainitun, niin aina parempi.
Häpeä on tunne ja tunteet asuu kehossa. Mieli on ajatteleva ja ns. järki-ihminen voi olla tunteistaan täysin erkaantunut. Tällöin myös yhteys omaan kehoon voi olla täysin tai osittain katki. Järki-ihminen asuu päänsä sisällä omassa mielessään, tekee ja suorittaa, koska ’’niin kuuluu tehdä’’. Pyrkimällä aina järkeistämään omia tunteitaan oma keho voi tuntua taakalta. Keho saattaa reagoida voimakkaastikin esim. erilaisin kiputiloin, sairauksin, ahdistuksella, mutta järki-ihminen ei ymmärrä näitä kehon viestejä. Minä mukaan lukien olen elänyt näin liki 30 vuotta.
Todellisuudessa keho ja mieli on yhtä. Siinä missä ajatukset vaikuttaa tunteisiin ja saa kehon reagoimaan, myös kehon tuntemukset (tunteet, kiputilat, jumit, sairaudet, hermoston yli- tai alivireys) vaikuttaa mieleen.
Vaikka tunteista ja niiden sallimisesta puhutaan nykyään enemmän, niin siitä huolimatta moni meistä elää niistä erkaantuneina. Tai ei ymmärrä sitä, että tunteet on tärkeitä viestien tuojia. Jokaisen tunteen takana on jokin tarve.
Tästä ei kannata tuntea syyllisyyttä tai huonommuutta, sillä jos ei ole lapsena saanut näyttää kaikkia tunteitaan ja kokea hyväksyntää niin tehdessään, miten aikuisenakaan sitä voisi osata. Ja miten meidän vanhemmat olisi voinut opettaa meitä, jos heidätkin on opetettu olemaan hyväksyttyjä ja rakastettuja vain ollessaan helppoja ja kilttejä, mahdollisimman näkymättömiä, jotta eivät olisi omille vanhemmilleen taakaksi. Miten osattaisi olla häpeämättä juuri sellaisia kuin ollaan, jos meitä on joskus häpäisty ja väheksytty näiden asioiden takia.
Vasta silloin, kun me tullaan tietoiseksi jostakin, esimerkiksi näistä asioista, me voidaan alkaa muuttaan asioita. Me voidaan valita tutustua itseemme ja omiin tunteisiin. Me voidaan valita katkaista ylisukupolvinen ketju ja toimia toisin. Se ei kuitenkaan käy tosta noin vaan taikasauvaa heilauttamalla. Se vie aikaa ja vaatii myötätuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan.
Syvä häpeän tunne on trauma. Ja trauma muuttaa meidän aivoja sekä hermostoa. Kun joku asia osuu meidän haavaan, traumaan, meidän järkiaivot ei ole silloin toiminnassa, vaan me reagoidaan alimmilla aivojen tasolla, liskoaivoilla. Liskoaivoissa ei asu järki ja looginen ajattelu, vaan ne vastaavat meidän alkukantaisimmista tarpeista kuten hengissä säilymisestä ja ne toimivat silloin kun me koemme uhkaa. Joten kun meidän haavaan osutaan, meidän hermosto kokee uhkaa ja tällöin täytyy reagoida välittömästi joko taistella tai paeta tai jähmettyä / laamaantua. Reaktio on kuitenkin välitön.
Haavaan osuttaessa meidän reaktio voi olla esimerkiksi hyökkääminen toista kohtaan (taistele reaktio). Nyt häpeästä puhuttaessa, jos joku ihminen saa meidät tuntemaan häpeää -tahallisesti tai tahattomasti - me saatamme hyökätä häntä vastaan sanallisesti (tai fyysisesti) ja sanoa mitä sylki suuhun tuo. Myöhemmin saattaa hävettää ja kaduttaa, että miksi ei käyttäytynyt järkevämmin. Yllä mainittu käytös oli reaktio, eikä järki ehtinyt mukaan. Mutta siinä vaiheessa kun me tullaan tietoiseksi omista reaktioista ja rauhoittuneena aletaan asioita ajattelemaan, me lähestytään sitä pistettä kun voidaan alkaa niitä muuttaan.
Ehkä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa, kun meidän haava triggeröityy ja ollaan alkamassa taisteleen, me saatetaan olla tietoisia siitä, että meillä ei oikeasti ole tässä tilanteessa hengenvaaraa ja kyetään ottaan aikalisä (esim. laskea kymmeneen, ottaa muutama rauhallinen hengitys sisään ja puhaltaa hitaammin suun kautta ulos) ennen kun reagoidaan. Ja tällöin me ollaan ehkä ehditty saada mukaan meidän järkiaivot ja voidaan hillitä meidän reaktioita. Eikä sekään aina onnistu, mutta opettelemalla ja ajan myötä helpottuu huomattavasti. Omaa sisäistä turvan tunnetta vahvistamalla me voidaan oppia reagoimaan tilanteisiin toisin – viestimällä meidän hermostolle, että tässä tilanteessa ei ole hengenvaaraa. Tästä aiheesta lisää toisessa postaukseessa <3
Häpeää koetaan aina suhteessa muihin ihmisiin. Ilman muita ihmisiä me ei tunnettaisi häpeää. Mutta samaan aikaan häpeästä myös 'parannutaan' suhteessa muihin ihmisiin. Joskus omaa oloaan voi helpottaa puhumalla toiselle (turvalliselle ihmiselle, joka ei häpäise ja tuomitse kertomistasi asioista) omista häpeän tunteistaan ja kokemuksistaan. Saamalla turvallisen ja hyväksyvän vastaanoton toiselta häpeän tunne usein väistyy tai ainakin laimenee.
Ja vielä lopuksi: me ei olla yhtä kuin meidän ajatukset tai tunteet. Vaikka meidän mieli kertois meille mitä tahansa inhottavaa tarinaa siitä millaisia ollaan / ei olla – se ei ole totta. Tai vaikka me tunnettais kuinka suurta häpeää, niin me ei olla yhtä kuin tuo tunne.
<3: Jenna
Comments